Kaikki voima on omassa sisimmässä. Olen aina tiennyt tämän mielen tasolla, ja kokenutkin hetkittäin yksin ollessani. Mutta usein sanat ovat jääneet ontoksi helinäksi. Kunnes viime viikolla, maailman kauneimmissa maisemissa, sain vihdoin tuntea, millaisesta voimasta on kyse.

Läsnäolo on helppoa, kun on yksin. Suljen vain silmät, hengitän syvään ja annan ajatusten hiljentyä omalla painollaan. Pian tunnen, kuinka olo rauhoittuu. Mieli on tyyni ja kirkas. Olen yhteydessä omaan ytimeeni, kaiken rauhan ja energian tyyssijaan. Se on paikka, jossa lataan akkuni ja palautan mielenrauhan.

Mutta toisen ihmisen seurassa olen aina kadottanut yhteyden omaan voimaani. Sen sijaan, että olisin pysynyt kiinni keskuksessani, jokainen uloshengitys on vienyt minua lähemmäs toista.

Ehkä olen kuvitellut, että yhteys vaatii “jyrkkää etukenoa” kohti toisen tunteita ja tarpeita. Olen tullut etunojan mestariksi: loistavaksi aistimaan ja reagoimaan muiden mielentiloihin – ja kuvitellut tätä läsnäoloksi. Todellisuudessa olen kadottanut kohtaamisissa yhteyden omaan voimaan, tunteisiin ja tarpeisiin.

Miten olisin voinut olla aidosti läsnä toiselle, jos en ole ollut läsnä itselleni?

Tämän oivalsin viime viikolla jasmiiniköynnösten peittämässä joogasalissa, Italian kirkkaan auringon alla. Elämä oli kuljettanut minut Gardajärvelle, Reetta Vanhasen järjestämään NLP- ja joogaretriittiin. En tiennyt NLP:stä (neuro-linguistic programming) juuri mitään, mutta jo tervetulolappunen antoi vihjeen oleellisimmasta: “Olen tässä. Olen läsnä. Näen sinut.”

Tätä harjoittelimme koko viikon. Miten olla läsnä ensin itselleen, yhteydessä omaan ytimeen, omien rajojen sisällä, omassa hyvässä tilassa. Ja millaista on olla läsnä toiselle tästä tilasta käsin.

Opin, että tämä yhteys syntyy kolmen keskuksen kautta: läsnäolon, rakkauden ja mielen. Kun on yhteydessä näihin kaikkiin, on yhteydessä omaan voimaan.

Suljin silmät ja laitoin kämmenen ensin vatsalleni, paikkaan jossa asuu läsnäolo. Nostin kämmenen oman itsen keskelle, sydämen päälle. Lopuksi painoin kämmenen otsalleni, mielen kotiin.

Kun avasin silmät, olin vahvasti läsnä omassa kehossani ja tässä hetkessä. Kuin olisin kasvattanut syvälle maahan ulottuvat juuret, jotka täyttivät minut voimalla. Miten erilaiselta tuntuikaan katsoa omaa paria silmiin tästä tilasta, kiinni omassa ytimessä.

“Olen tässä. Olen läsnä. Näen sinut.”

Sanoissa oli uudenlaista voimaa, kaikupohjaa kehossa. Tuntui kuin olisin ensimmäistä kertaa todella nähnyt parini ja hän minut. Kun olin yhteydessä omaan voimaani, etukenoon ei ollut tarvetta. Minussa oli jo kaikki mitä tarvitsin. Sain vain nähdä ja tulla nähdyksi.

Oivalsin, ettei yhteys ole nojautumista toisen puoleen, vaan juurtumista omaan itseen. Rohkeutta avautua omalla voimalle, sen loputtomalle tähtitaivaalle, joka hetki yhä syvemmälle…

Kuva: Reetta Vanhanen