Miltä maailma näytti, kun olit pieni? Miltä tuntui herätä uuteen aamuun? Nauroitko enemmän kuin nyt? Mikä oli silloin tärkeää? Aikamatkalla lapsuuteen voi löytää sisältään unohdetun aarteen. Muistaa itsestään jotain oleellista, jonka lapsena tunsi niin hyvin.

Monesti neuvotaan miettimään, mitä haluaisi sanoa aikuisen viisaudella pienelle itselleen. Kuinka neuvoisi pikkuista minäänsä jälkiviisaana, millaisia ohjenuoria hänelle haluaisi antaa. Sama tehtävä toimii yhtä hyvin, ellei jopa paremmin, toisinpäin.

Välillä tekee hyvää kaivaa kellastunut kuva vuosien takaa ja kysyä pieneltä itseltään:

Mistä tärkeästä haluaisit minua muistuttaa?

Pikkuista kannattaa kuunnella, sillä se voi opettaa paljon siitä, kuka todella olet.

Pysähdy siis hetkeksi ja matkusta ajassa taaksepäin. Unohda hetkeksi se nainen, joka olet nyt ja anna puheenvuoro sisäiselle pikkutytöllesi. Uskallatko muistaa mitä olet unohtanut? Kohdata sellaisen puolen itsestäsi, joka on yhä syvällä sisimmässäsi, mutta jonka olemassaolon olet unohtanut ajat sitten?

Kun suljen silmät ja kuuntelen tarkasti, voikukkaniityltä alkaa kuulua naurua. Sellaista mahan pohjasta kuplivaa kikatusta. Yhtä vapaata kuin tuuli. Tunnen kesän tuoksun joka solulla, kostean ruohikon varpaissa. Tässä minä olen, täydellisenä tässä hetkessä. En eilisessä, enkä tulevassa. En ajatusten virrassa, vaan tässä kukkaniityllä. Muistan taas, miltä tuntuu olla täysin oma itsensä. Kun ajatukset eivät peitä aistimuksia ja tunteet liikkuvat kuin pilvet taivaalla.

Pieni minäni on palauttanut mieleeni itsestäänselvyyden, joka on päässyt hautautumaan ajatusten alle: Aitous syntyy läsnäolosta. Samoin ilo ja hyväksyntä.

Tässä minä olen, täydellisenä tässä hetkessä.

Ja tästä lähtien muistan sen joka kerta, kun katson tätä kuvaa.