Aina kun tulet kylään, olen väsynyt ja ärtynyt. Usein myös vahvassa sokerihumalassa. Siitäkin huolimatta saavut uskollisesti yhä uudelleen. Joka vuosi yhtä kutsumatta ja yhtä valmiina katsomaan, josko pystyisin sinut kohtaamaan. Kiitos kärsivällisyydestäsi. Sillä vasta nyt olen oivaltanut, mitä minulle opetat.

Se, mikä toisessa ärsyttää, on jotain sellaista itsessä, jota ei pysty hyväksymään. Tämä pätee myös pimeään marraskuuhun.

Olen kuvitellut poteneeni kaamosmasennusta kaikki nämä vuodet. Syyttänyt pimeyttä omasta vähintään yhtä mustasta mielestäni. Oikeuttanut kiukuttelun, valituksen ja suklaaöverit sillä, että kehoni ei kestä pimeää.

Vasta nyt mieleeni on hiipinyt pienenä liekkinä väreilevä ajatus…

Entä jos ahdistus ei johdukaan pimeydestä, vaan siitä, etten pysty kohtaamaan sitä itsessäni?

Auringossa on toki helppo hymyillä ja esitellä parhaita puoliaan maailmalle. Pelkkää hymyä, yhteisymmärrystä, rohkeutta ja reippautta.

Mutta kun pimeys laskeutuu ja tuo mukanaan elämän toiset sävyt, tekeekin mieli sulkea silmät ja vetää peitto pään päälle.

Miksi en voisi samalla uteliaisuudella tutkia ja esitellä myös hämärien nurkkien aarteitani? Kuka on sanonut, että ne ovat vähemmän arvokkaita kuin auringonvalossa säihkyvät? Miksi myös ne eivät olisi lahjoja itselleni ja muille?

Ehkä valo ja pimeys eivät ole vain valintoja, vaan välttämättömyyksiä toisilleen.

Mitä pidemmälle pimeyteen uskallan kävellä, sitä pidemmälle pääsen myös päivänvalossa.

Vasta nyt, kiitos pitkien pimeiden tuntien, olen alkanut oivaltaa, miksi omiakin pimeyksiä kannattaa katsella avoimin silmin. Mitä paremmin tuntee ja hyväksyy omat varjonsa, sitä enemmän uskaltaa rakastaa.

Kun sallii itsensä itkeä, voi myös nauraa yhä vapaammin. Kun huutaa turhautumisen ja vihan ulos, voi tuntea myös yhteyttä ja lempeyttä. Kun hyväksyy epävarmuutensa, vahvistaa myös rohkeutta. Kun sanoo “ei”, voi sanoa myös “kyllä” sydämestään.

Miksi siis sulkisin silmäni pimeydeltä, kun voin oppia tuntemaan itseni paremmin?

Vasta nyt, rakas pimeys, vuosien kärsivällisen opetuksesi jälkeen voin sanoa: Syy ei ollut sinussa, vaan minussa.