Rakastuneena leijailee vaaleanpunaisessa pilvessä, jonka intohimo värjää tulipunaiseksi. Ei ihme, että moni kuvittelee rakkauden olevan pelkkää onnea ja hyvää oloa. Jos taivaalle lipuu mustasukkaisuuden, vihan tai surun harmaita pilviä, ne eivät voi olla rakkautta, eihän? On aika avartaa mieltä, sillä rakkauteen mahtuu kaikki sävyt.

Luulin pitkään, että on olemassa hyviä ja huonoja tunteita. Hyväksyttäviä ja kiellettyjä. Niitä, jotka sai tuntea ja niitä, jotka piti tukahduttaa. Niitä, joista muillekin tuli hyvä olo ja niitä, jotka aiheuttivat muille mielipahaa. Että ollakseen “hyvä ihminen” piti tuntea vain “hyviä” tunteita. Olla kevyt ja kupliva.

Onneksi tuli rakkaus.
Sain leijailla hetken vaaleanpunaisessa pilvessä ja kuvittelin, että tätä on rakkaus. Että näkee itsensä yhtenä maailman ihmeistä, heijastuksena toisen silmistä. Että kaikki on kirkasta ja selvää.
Kunnes vaaleanpunaiselle taivaalle alkoi lipua pilviä… Ensin harmaata epävarmuutta, kateutta ja katkeruutta, sitten synkkää ahdistusta ja pelkoa.
Vaaleanpunainen pilvi olikin vienyt pimeimpään paikkaan, mustimpaan masennukseen. Tätä tarkoittaa siis “lovefool”, mietin ja tunsin itseni huijatuksi.

Luulin, että rakkaus oli kadonnut, kun todellisuudessa olinkin sen keskellä. Itseni ytimessä, johon “huonot” tunteet oli säilötty. Oli aika kohdata totuus: Tätä on todellinen rakkaus. Se on kaikki sävyt yhdessä, valoineen ja varjoineen. Ei kuplivaa pinkkiä ilman synkintä mustaa.

Rakkaus kysyy vain: Kuinka paljon tahdot tuntea, kuka oikeasti olet?

Etenkin ollakseen “hyvä ihminen” täytyy uskaltaa tuntea koko värikirjo. Koska miten ikinä voisi ymmärtää, hyväksyä saati rakastaa sellaista, mitä ei ole itsessään kohdannut?

Kaiken se sisältää, kaiken se paljastaa, ja kaiken se hyväksyy.

Kun vaaleanpunainen pilvi seuraavan kerran saapuu, hyppään kiitollisena kyytiin. Nyt tiedän, että se vie varmasti muihinkin sävyihin, mutta tahdon kokea ne kaikki.

Koska kaikki ne kuuluvat rakkauteen.