Toisinaan kannattaa uhrata pari päivää elämästään yhden naisen ihmiskokeeseen. Etenkin silloin, jos puhelin tuntuu kasvaneen käteen kiinni ja minuuttikin ilman viihdykettä tai suoritettavaa saa levottoman olon. Mitä oikein pakenen? Miltä tuntuisi vain olla?

Kaikki alkoi huomiosta: En muista, milloin viimeksi tylsistyin oikein kunnolla. Mitä joutilaasta olotilasta voisikaan kummuta? Olisiko mahdollista alkaa nauttia pelkästä olemassaolostaan, tai jopa omista ajatuksistaan?

Minulla ei ollut aavistustakaan, joten päätin kokeilla. Kaksi päivää tekemättä mitään. Ei ihmisiä, ei puhelinta, ei läppäriä, ei tv:tä, ei kirjoja, ei lehtiä, ei radiota, ei edes sudokua tai pasianssia. Ei pakenemista toiseen kaupunkiin tai hotelliin. Vain minä, meikä, meitsi ja mä. Tutussa ja turvallisessa (eli tarkoitukseen sopivasti tylsässä) kotiympäristössä.

To do -listalla oli vain yksi tehtävä: OLE. Kauankohan kestän omaa seuraani..?

Ensimmäinen päivä
Aamulla ensimmäinen ajatus on ‘apua…’ Seuraava ajatus lipuu kahden päivän päähän, kun saan aloittaa aamuni taas tutusti Hesarin parissa. Nihkeistä tunnelmista huolimatta aamiainen ilman lehteä on yllättävän miellyttävä kokemus. Tulee kerrankin katsottua, ja ennen kaikkea maistettua, mitä suuhunsa laittaa. Kahvi maistuu ehkä tavallistakin paremmalta. Bongaan puusta oravan ja jään tuijottamaan sen kirmaamista oksalla päivystävän pulun ohitse. Tämäkin luontoepisodi olisi normaalisti jäänyt näkemättä.

Puiden tuijottelu ikkunasta saa ajatukset hiljenemään. Välillä mieleen nousee jokin ikivanha muisto kirjaimellisesti puun takaa. Kuin olisi löytänyt ajat sitten unohdetun koltun vaatekaapin perukoilta. Ai, tällainenkin oli olemassa? Hymyilyttää, voi niitä aikoja…

Istahdan meditoimaan useampaan otteeseen päivän mittaan, koska a) ei ole muutakaan tekemistä, ja b) se tuntuu kerrankin aidosti kutsuvalta tekemiseltä. Vähän kuin istuisi tv:n ääreen: Mitähän ohjelmaa tällä kertaa kanavalla Kirsi-Marja Kauppala? Aluksi sekalaisia mielikuvia poukkoilee jatkuvalla syötöllä, mutta vähitellen ohjelmatauot alkavat pidentyä. Eikä syvä hiljaisuus tunnu yhtään hassummalta.

Kun mieli ei enää vaadi tekemistä, viihdykettä tai ongelmia pyöriteltäväksi, alan päästä kiinni itse päivän agendaan: olemiseen.

Jatkuva suorittamisen tarve ja siihen liittyvä huono omatunto ovat nekin vain ajatuksia ja tunteita. Ja kun ne hiljenevät, voi vihdoin antaa itselleen luvan olla. Nauttia joka hengenvedosta ja niiden tuomasta yhä syvemmästä rauhan ja tasapainon tunteesta.

Koen myös toisen uuden tuntemuksen. Sen, kun päivä tuntuu piiiiit…..kääääl…..tääää. Tarkistan, ettei kello ole pysähtynyt. Ei, kyllä se tikittää. Omiin syvyyksiinsä sukeltelu on väsyttävää puuhaa. Kello 19.45 mietin, voisikohan jo mennä nukkumaan. Se tuntuu luovuttamiselta, mutta perustelen jatkavani itsetutkiskelua REM-aalloilla.

Toinen päivä 
Herään aamuun uudella asenteella: Mitä luksusta saada vain olla koko päivä!

Meditoin, kävelen rantaan ja istun kalliolle meditoimaan lisää. Auringon lämmittämä, täydellisen ergonomisesti muotoiltu kallio selän alla, vieressä suklaakeksejä ja termari kahvia. Ja seura mitä parhain! Annan ajatusten lipua meren aaltojen mukana kauas menneeseen…

Teen inventaariota elämästäni, mutta muistot suodattuvat nyt paljon lempeämmästä näkökulmasta. Kuin kuuntelisin hyvää ystävääni, ihan liian pitkästä aikaa. Alan ymmärtää itseäni paremmin ja luottaa omaan tukeeni. Toisaalta, miten mikään ystävyyssuhde voisi syventyä, jos sille ei anna aikaa? Miten ketään, edes itseään, voisi tuntea, jos ei koskaan ole aikaa aidosti kuunnella?

Katselen porhaltavia hattarapilviä, kallion uurteita, veden väreilyä, vilkuttavia puunlehtiä – ja voisin peukuttaa niitä jokaista. Mutta toisin kuin Facebookissa, tämän uutisvirran mukana en ajaudu kauemmas tästä hetkestä ja itsestäni – päinvastoin. Mitä enemmän pystyn olemaan kiinni hetkessä, sitä vahvemmin pysyn kiinni itsessäni. Ja siinä olotilassa, olemisessa, ei ole tilaa mielen tyrkyttämille tarpeille ja peloille.

Mitään ei ole enää pakottava tarve tehdä, saavuttaa tai todistella. Minulla on jo kaikki.

Kahden päivän omissa oloissa oleilu on vienyt levottomuuden mennessään. Tilalla on tasapaino, tyytyväisyys ja uudenlainen tilan tunne. Kuin olisin raivannut tilaa itsessäni jollekin uudelle. Ja mitä tyhjälle tilalle yleensä tapahtuu? Eihän se kauaa tyhjänä pysy. Ideoita alkaa pulpahdella sellaista vauhtia, että on pakko kaivaa muistikirja esiin. Kirjoittaminen on onneksi aina sallittua.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: