Pöydällä nököttää vihreä kirjoituskone ja kasa kirjaston Neiti Etsiviä, ovessa vartioivat Madonna ja Jon Bon Jovi. Tervetuloa nuoruuden huoneeseeni, joka oli täynnä mielikuvitusmaailmoja, suuria tunteita ja itseilmaisun tarpeesta nousseita luovia (eli pähkähulluja?) ideoita.

Olin onnellisin kirjojen ja ajatusteni kanssa. Kun sukulainen kysyi, mikä minusta tulee isona, vastasin: “Kirjailija tai näyttelijä.”
Pienenä kaikki oli yksinkertaista ja selkeää. Sitä vain teki sitä, mistä eniten tykkäsi ja soljui elämänsä virrassa.

Ylä-asteella olin jo päätoimittaja. Käsin rakkaudella kyhätyn julkaisun nimi oli Pylkön Sanomat ja tilaajina parhaimmillaan viisi sukulaista. Lehdestä ilmestyi useampi vuosikerta ja toimituskin siirtyi vuosien varrella lyijykynästä PageMaker – ohjelmaan eli ATK-aikakauteen. Yksi suurimmista ylpeyden aiheistani oli Kalle Päätalon käsinkirjoittama tervehdys yksinoikeudella Pylkön Sanomien lukijoille.

Kun muut polttelivat ensimmäisiä marlboroitaan ja vaihtoivat kielareita siideripäissään kotibileissä, minä uppouduin tarinoihin ja perustin parhaan ystäväni kanssa kerhon nimeltä HIV – Härskyyden Ikuiset Vastustajat.
Nautin siitä, että olin erilainen. Halusin olla erilainen! Onneksi erilaisuus tuli luonnostaan enkä tuntenut painetta, tai edes halua, kuulua ryhmään. Olin yhteydessä omaan sisimpääni ja se kertoi, mitä polkua seurata.

Mutta lukiossa yhteys alkoi säröillä. Erilaisuuden halussani olin halunnut ilmaisutaidon lukioon, kun luokkakaverit menivät toisaalle. Olin yhtäkkiä uusien, itseänikin erikoisempien ja esiintymishaluisempien keskellä. Jokin minussa meni täysin lukkoon. En tuntenut osaavani enää mitään. Näyttämöllä loistamisen sijaan halusin piiloutua esiripun taakse.

Kuka oikeasti olen?
Luulin pitkään, että vastaus löytyisi itseni ulkopuolelta. Muiden mielipiteistä, ja etenkin maailmalta. Lukion jälkeen löysin itseni Skotlannin taianomaisilta nummilta, myöhemmin Kanadan Kalliovuorilta ja Australian hiekkarannoilta. Muutama vuosi meren takana opetti, että omat siivet, ja etenkin elämän tuulet, todellakin kantavat. Ja että välillä on eksyttävä, jotta voi löytää perille…

Kotiin palattuani pursuin tarinoita, jotka halusivat minusta ulos. Ennen kuin tajusinkaan, olin taas alkanut kirjoittaa. Pieniä, hassuja kolumneja 27-vuotiaan havainnoista ja kokemuksista maailmalta. Lähetin niitä lempilehteeni Cosmopolitaniin ilman sen suurempia odotuksia. Ja kas, yhtäkkiä olin taas vahvasti virtauksessa!
Muistan vieläkin sen epätodellisen tunteen, kun näin ensimmäisen kirjoitukseni Cosmon sivuilla… Miten ihmeessä tästä ilosta vielä maksettiin aivan hurjalta tuntunut summa?!

Kirjoitukseni veivät minut Cosmogirliksi Helsinkiin: ensin kesätoimittajaksi, myöhemmin toimitussihteeriksi. Opin nopeasti, että julkkiksetkin ovat vain ihmisiä (myös Justin Timberlake), että naisellakin voi olla liikaa kosmetiikkaa (toimitukseen satoi tuotenäytteitä..) ja ettei mikään aihe ole liian nolo Cosmon toimittajalle.

Elämässäni oli alkanut uusi tarina, jonka kerron tässä seuraavassa osassa… ❤

*****************************************************************************
Haluatko, että kirjoitan oman yrittäjätarinasi? Lue lisää täältä!