MeNaiset Sport: Rentojen vetojen virrassa

Tämä on yksi niitä hetkiä, jolloin elämä on parempaa kuin elokuvissa. Istun kajakissa keskellä hiljaista erämaa­ järveä, vieri vieressä kolmen ystäväni kanssa. Neljän naisen kanoottimuodos­telmamme pysyy paikoillaan, kun jokai­nen pitää naapurin kajakin reunasta kiinni.

On alkuilta ja ympärillä täydellinen hiljaisuus. Kanoot­tirivin päästä kuuluu miesääni: ”Saisiko olla kahvia?”

Eräopas kaataa omasta kajakistaan käsin termos­pullosta kahvia retkimukeihin. Yhdelle latten eli reilulla maidolla, toiselle cafe marrón eli maitotilkalla. Domi­nokeksikippo kiertää kanootista toiseen. Takana on noin kymmenen kilometrin melonta, mutta väsymys ei ole syynä hiljaisuuteemme. Kahvihetki peilityynellä järvellä metsän ympäröimänä on liian epä­todellinen rikottavaksi.
Vielä neljä tuntia sitten hermoi­limme, selviämmekö retkestä kuivina maalle. Nyt mieli on yhtä tyyni kuin järven pinta.

Jos kaadut, ei haittaa

Kun neljä kaupunkilaisnaista lähtee melomaan, tarvitaan rautahermoinen opas sekä perinpohjainen tekniikka­- ja välineohjeistus. Jokainen meistä on kyllä melonut aiemminkin, mutta toi­silla siitä on vierähtänyt jo vuosia.

Olemme saapuneet Vähäveden retkimelontakeskuk­seen Karkkilan liepeille. Luvassa on viiden tunnin kajak­kiretki keskellä erämaajärviä, Uudenmaan korkeimmalla alueella. Rannalla meitä odottavat rivi kajakkeja ja hymyi­levä retkenjohtaja, erä­- ja luonto­-opas Juha Hellgren, 32. Hän huojentaa mielemme heti kättelyssä.

– Saatte tehdä kunnolla töitä, jos haluatte veteen. Puo­livälissä järveä olette jo sinut tämän kulkupelin kanssa, opas vakuuttaa.

Hellgren kertoo, että kajakki kaatuu yleensä rannassa, siihen noustessa tai siitä poistuessa. Ja vaikka kaatuisi, ei retki siihen tyssää.

– Vesi on 18­-asteista ja juomakel­poista. Pelastusliivit pitävät teidät pin­nalla, joten sitten vain uidaan rantaan, vaihdetaan kuivat vaatteet päälle ja matka jatkuu.

Opas muistuttaa, ettei kajakkimelonta ole käsilaji. Huomenna pitäisi tuntua vatsa­, selkä­ ja hartialihak­sissa, ei käsissä.

Sitten vain venho vesille. Puristan melaa vastoin sään­töjä, kun opas työntää minut kajakissani pois rantahiekalta.

Tarinoita suopursuista ja muista

”Hei, eihän tämä ole yhtään kiikkerä!” hihkumme huojentuneina. Aurinko kimmeltää veden pinnalla meloes­samme kohti Vähävesijärven kärkeä. Kuuluu vain rauhoittava liplatus, kun mela rikkoo tyynen järvenpinnan ja pudottaa pisaroita veteen.

Hengitän sisään metsän tuoksua ja lepuutan korviani hiljaisuudessa.

Oppaamme on itse kotoisin Vähä­vedeltä ja tuntee alueen kuin oman kajakkinsa. Muutaman kymmenen metrin päästä rannasta ohitamme saa­ren, johon mahtuu nipin napin kaksi koivua.

– Tuo saari oli mummini häämatka­kohde, Hellgren kertoo.

Ajatus panee kaiken nähneen kaupunkilaissin­kun miettimään. Millaista olisi viettää koko elämänsä samoissa, joskin kauniissa, maisemissa? Lähteä häämat­kallekin kirjaimellisesti kivenheiton päähän?

Alueella on noin viisitoista erikokoista ja toinen tois­taan erikoisemmin nimettyä järveä. Reittimme kulkee ensin Kolmperseelle ja sitten Tämäkohdun kautta Runk­kalanlahdelle.

Hassut nimet selittyvät ehkä sillä, että alueella on aikoinaan keitetty paljon pontikkaa. Ehkä nimet keksit­tiin keittopuuhien lomassa, opas arvelee. Siellä täällä rannoilla näkyy kesämökkejä. Vastaan tulee myös perhe sou­tuveneellä. Moottoriveneet ovat näillä vesillä kiellettyjä. Pysähdymme hetkeksi rantaan, josta opas nappaa pie­nen varvunpätkän.
– Tiedättekö, mikä tämä on?
Rovaniemeltä kotoisin oleva ystäväni tunnistaa kas­vin: suopursuhan se!
Opas kertoo, että viattomalta näyttävä kasvi sisältää hermomyrkkyä.
– Mummini laittoi suopursun aina penkin alle, kun kutsumattomia kahvivieraita saapui. Ei kestänyt kauan, kun he joutuivat lähtemään päänsäryn vuoksi.

Missä on majava?

Matkan aikana opas kertoo meille monia kiinnostavia faktoja. Opimme muun muassa sen, miksi euroopan­ majava oli kuolla sukupuuttoon. Koska sitä metsästettiin hauste­-nimisen erit­teensä vuoksi, jota naiset käyttivät par­fyymina. Entä tiesittekö, että valkohän­täpeurat ovat tehokkaita lisääntymään? Suomeen tuoduista viidestä kappa­leesta on kasvanut lähes 40 000­-päinen populaatio.

Pysähdymme pienelle ja pöheikköi­selle Karhusaarelle nauttimaan retki­evästä. Tiedustelen oppaalta, millaisiin luontokappalei­siin retkellä voi törmätä. Vesillä näkee kuulemma usein kuikkia, lokkeja, haukkoja ja kalasääskiä. Majavia ei näillä seuduilla ole, mutta valkohäntäpeurojen lisäksi voi nähdä hirven ja ilveksen – jopa karhun.

Opas kertoo, että 40 kilometrin säteellä Vähävedestä asustaa kymmenkunta karhua, mutta olisi lottovoitto, jos yksi osuisi kohdalle. Karhu kuulee ihmisen yleensä kilo­metrien päähän ja lähtee pakoon.

– Hauki on vaarallisempi kuin karhu, opas vakuuttaa.

Istuskelemme kannon päällä, kun opas laittaa veden kiehumaan retkikeittimeen. Ruokalistalla on aitoa erän­ kävijän evästä: veteen sekoitettava kuivamuonapussi, kasvis­- tai kanapastaa. Tunnen itseni oikeaksi retkei­lijäksi, kun pistelen suolatonta keittomuonaa suoraan pussista. Se täyttää hyvin tehtävänsä eli lämmittää muka­vasti ja vie nälän.

Kuu, tähdet ja kajakki

Ruokailun jälkeen koittaa retken fyysinen ponnistus. Kan­namme kajakit noin 200 metriä leveän maakankaan ylitse kirkasvetiselle Tämäkohtu­-järvelle.

Aloittelijan kajakki ei ole mikään kevyt kannettava kahdellekaan. Onneksi opas rientää hätiin. Hän kää­rii housunpunttinsa ja hinaa ensin kajakkimme rantaan. Nostan kajakkini nokan kantolenkistä, ystäväni nos­taa omastaan, ja Hellgren ottaa kiinni molempien kajakkien päistä. Hän kantaa kajakit muinamiehinä paljain jaloin neulasten peittämän met­säpolun läpi.

Muutamien hengähdystaukojen jäl­keen kaikki venhot ovat vihdoin uusilla vesillä. Ja millaisilla! Hienohiekkainen ranta kimmeltää kirkkaan veden alta.

Harmittelen, etten tajunnut ottaa mukaan uimapukua. Näkyvyys on jopa kolmeen metriin. Opas kertoo, että Vähäveden metsien suojaisilla järvillä on usein tuuletonta ja tällä kertaa aivan poikkeuksellisen tyyntä. Olemme onnekkaita.

Ilta alkaa pimetä, kun melomme kohti kotirantaa. Kuu hohtaa taivaalla, ja mökeistä näkyy lämpimiä valoja. Livumme jälleen hiljaa, ettemme rikkoisi hetken taian­omaisuutta.
Tuntuu kuin meloisimme maailmassa, jonne arkisilla huolilla ei ole pääsyä. Rantaan nousee neljä väsynyttä mutta mieleltään seesteistä naista. Tämä on otettava uusiksi.

Julkaistu MeNaiset Sport -lehdessä. Kuva: Kaisu Jouppi

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: