Aitoon yhteyteen ja nähdyksi tulemiseen ei vaadita ahkeraa sometusta, selfieitä ja arkensa videoimista. Ei edes avautumista podcastissa tai paljastuksia Facebookissa. Siihen vaaditaan vain rohkeutta olla läsnä ja katsoa toista silmiin.

Vain sellaista voi kaivata, minkä tietää menettäneensä. Kuten aikaa ilman somea.
Olen onnellinen siitä, että sain elää koko nuoruuteni ja suuren osan aikuisuuttakin ilman älypuhelimia. Onnea olivat kirjeet, lankapuhelin ja myöhemmin tekstiviestit, joilla sovittiin tapaamiset ystävien kanssa. Iloa oli vaihtaa kuulumisia kaikessa rauhassa ilman, että kohtaamisesta oli kerrottava koko maailmalle. 

Tässä ajassa hetkessä elämistä tärkeämpää tuntuu olevan elämisensä todistaminen. Sometan, siis olen. Mutta yksi asia ei ole muuttunut.

Kaipaus aitoon yhteyteen ja nähdyksi tulemiseen eivät ole kadonneet älypuhelimien myötä – päinvastoin.

Uskon, että some koukuttaa juuri siksi, että sen kuvitellaan täyttävän nämä perustarpeet. Minua seurataan, tulen nähdyksi! Saan tykkäyksiä, olen hyväksytty! Mutta todellisen nähdyksi tulemisen sijaan ajaudumme vain kauemmaksi aidosta yhteydestä itseemme ja muihin.

Ehkä olisi hyvä muistuttaa itseään siitä, mitä aito nähdyksi tuleminen on…
Siihen ei tarvita reaaliaikaista Insta-storya, tuoreempaa Facebook-kuvaa tai päivityksiä kaverilounaalta. Ei tykkäyksiä, ei kommentointeja, ei seuraajia. Ainoastaan rohkeutta pysähtyä ja kohdata ensin itsensä – hengittää syvään ja antaa ajatusten hiljentyä – ja siitä tilasta kohdata toinen.

Viime viikonloppuna sain harjoitella tätä taitoa NLP Practitioner -kurssilla ihanan Reetta Vanhasen opissa. Tietoisuutta kasvattavan NLP:n (neuro-linguistic programming) jokainen harjoitus perustuu “omaan hyvään tilaan” eli hyväksyvään läsnäoloon omassa kehossa. Vasta kun on läsnä itselleen, voi olla läsnä toiselle. Joskus oma hyvä tila on yhden hengityksen päässä, joskus siihen tarvitaan enemmän aikaa.

Harjoittelimme, miten oman hengityksen avulla voi päästä itsensä keskelle rauhan tyyssijaan, jossa kaiken näkee selkeämmin. Ja millaista on kohdata toinen tästä tilasta käsin… Katsoa toista silmiin ja todella nähdä hänet ilman mielen sumuista väliverhoa.

“Olen tässä. Olen läsnä. Näen sinut.”

Kun sanoin nämä sanat parilleni, tajusin samalla, miten harvinainen hetki oli. Moni ei saa ehkä koskaan kokea samaa elämänsä aikana: millaista on tulla nähdyksi ja nähdä toinen, kun mieli on aivan hiljaa, keho läsnä ja sydän auki.

Yleensähän sitä kohtaa toisen oman mielensä tasolta. On paikalla, mutta ei ole läsnä. Katsoo, mutta ei näe. Tai katsoo, mutta arvostelee tai miettii samalla, millaisen Insta-kuvan ottaisi… Silloin kohtaamista kuvaa: “En ole tässä. En ole läsnä. En näe sinua.”

Ja silloin jää kokematta se, miten aito yhteys, vaikka vain parin sekunnin mittainen, vaikuttaa.

Siinä missä somessa vietetyt tunnit jättävät tyhjän ja levottoman olon, aito yhteys ravitsee sielua ja näyttää sen, mikä on totta – oli se sitten synkkää surua tai kevyttä iloa.

Valo välittyy vain hetkessä, läsnäolosta.

Ja kun sielu tulee nähdyksi, se alkaa loistaa.

Aidossa kohtaamisessa on tuttuuden tunnistamisen iloa, joka tuntuu syvällä kehossa. Kun todella näen sinut, näen itseni.

Vaikka hetki olisi ohi muutamissa sekunneissa, se on muuttanut molempia. Jotain todellista on jaettu ja tullut nähdyksi. Yhteys on syntynyt.

*Haluatko lukea lisää omasta hyvästä tilasta? Aiempi blogijuttuni tästä linkistä.